Aloitan selittelyllä. Oon vannonu Siltasen takaloossissa Corona-pullo toisessa kädessä etten "ikinäikinäikinä kirjoita blogia", perusteeksi sanoin "ei kukaan jaksa lukee kenenkään elämään liittyviä typeriä tapahtumia, ku omienki suodattamisessa on jo tarpeeks". Tässä sitä nyt kuitenki ollaan. Otan kaikki sanani takas.

Kuitenkin koen, että mun pitää selittää että miksi päädyin tähän ratkaisuun. Miksi kirjoitan blogia ja kuka muka jaksais tätä lukea. Ehkä yks syy on se, että syksyllä aloin kirjottaa päiväkirjaa ja huomasin kuinka raskasta on vuodattaa manuaalisesti jokaista sormen hermoa käyttäen monta sivua tekstiä. Jälkeenpäin kun luen niitä kirjotuksia, huomaan että oon lyhentänyt ja tiivistänyt ajatuksia. Ehkä se vois olla hyväkin juttu, mutta jos joskus haluaisin lukemalla palata kyseiseen ajanjaksoon, saattaa olla, että teksistä paistais ainoastaan tuska - joka johtuu käden rasittuneisuudesta... Ei ihan sitä, mitä lähdin päiväkirjalla hakemaan. Toinen syy on myös se, että oon tekemässä yhtä suurimmista muutoksista tähän astisessa pikku elämänpätkässäni. Muutan pois täältä kotoisasta stadista tuonne kauas pohjolaan.

Periaatteessa homma on yksikertanen. Minä+muuttoauto+uusi koti+uusi työ+parisuhde. Mutta on the other hand... a) mun pomo on mun ÄITI b) siellä ei ole ratikoita ja metroja ja paikasta toiseen liikutaan hiihtämällä (tai autolla) c) siellä ei ole gina tricotia, hm, zaraa tai muitakaan ihqja vaateputiikkeja lähimaillakaan. Eli siis mun elämä muuttuu aika paljon. Ei enää "pika lounaita" ennen duunia tai "käydääks parissa kaupassa ennenku mennään teille" tai "mennääks leffaan ku tänään on kaikki leffan 5,50€". Mut nää muutokset ei sinänsä pelota mua yhtään. Opettelen kokkaamaan, korvaan GT-käynnit hengaamalla siskon kanssa ja vaihdan pika-lounaat romanttisiin iltoihin rakastajani kanssa. Mikä sen parempaa? Ehkä sillon jopa opin sellasen tällä hetkellä tuntemattoman käsitteen merkityksen kuin 'säästää rahaa'.

Mutta miten päädyin tähän? Syynä ei ole huumeet, alkoholi, irtosuhteet, henkilökohtainen konkurssi, häätö tai työttömyys vaan kaikessa yksikertaisuudessaan ikävä rakkaita ihmisiä. Kesällä nollaysi tapasin erään henkilön, johon tulisesti ihastuin ja jonka kanssa ollaan kyllä käyty tähän mennessä jo "mä vihaan sitä, enkä haluu nähdä sitä enää IKINÄ"-asteella, mutta joka kuitenki on saanu mun keimailu-anturat sykkimään tuhatta ja sataa. Oon kovasti yrittäny viimesen vuoden ajan miettiä, että miten saisin tän jutun toimimaan sellasella molemmille suotuisalla tavalla. Tää toinen osapuoli ei halua/kykene muuttamaan mun luokse, koska on myös kolmas osapuoli eli lapsi. Toisaalta aloin hahmottaa syitä miksi ehkä MINÄ voisin muuttaa sinne. 1) Siellä odottaa työpaikka 2) Siellä odottaa perhe 3) Siellä odottaa ihana ja kuuma mies joka tykkää musta enemmän ku kenestäkään muusta naisesta. ELI WHY NOT!!!!!!

Mutta nyt kun on päästy tosta naurettavasta selittelystä niin voin päästä seuraavaan mieltäni askarruttavaan aiheeseen eli siihen, että ensimmäistä kertaa elämässäni muutan toista sukupuolta edustavan henkilön kanssa yhteen. IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIK. Raivaan tieltäni poikamiesboksin merkit ja maalaan seinät pinkiksi ja levittelen kukkaistuoksua ympärilleni ja laitan soimaan Amelien soundtrackin. Tai sitten en. Aijon kyllä ostaa liilan karvamaton vaikka häädön uhalla koska se on niin ihana. Mutta siis kaiken tän parisuhde-lällätyksen ohella on myös yksi seikka eli se, että mun tai siis meidän elämässä on myös se kolmas osapuoli eli hänen lapsi. Mikä on siistii, koska lapset on IHANIA!

Vaikka oonkin innoissani ja pakahtumaisillani onneen, käväsee silti aina joskus (harvoin) mielessä myös se asian toinen puoli eli se "entä jos". Entä jos me ollaankin niin varmoja tästä jutusta ettei edes huomata kuinka epävarmoja ollaan. Entä jos mä oon vaan niin kyllästyny mun antiikkiseen vessanpönttöön että luulen uuden elämän susirajan toisella puolela olevan ratkaisu. Entä jos joku aamu herään ja tajuun että tää on mun elämäni suurin virhe. Entä jos kaikki mun maailman parhaimmat ja upeimmat ja kauneimmat ja trendikkäimmät kaverit alkaa pitää mua luuserina. Entä jos herään 10 vuoden päästä todellisuuteen ja tajuun olevani 114 kilonen 7 lapsen äiti. Entä jos missaan jotku sika hyvät bileet? Kuitenki jos en tekis tätä juttua en tajuis kuinka hyvät bileet ne oli. Kolikolla on aina kaksi puolta - kruuna ja klaava. Fly or die. Ota tai jätä. En viittis jättää asioita roikkumaan ihan vaan sen takia että on myös mahdollisuus epäonnistua. Sehän olis raukkamaista. Vaikka tuliski kruuna kun toivoo klaavaa ei silti kannata jättää sitä typerää kolikkoa heittämättä.

Ajatuksia, joita tää mun päätös on herättänyt on ollu mm. "Sä teet virheen", "sä jämähdät sinne", "mitä sä siellä teet" ja "ootko IHAN varma nyt tästä". Ainoita positiivisia juttuja oon kuullu mun parhailta ystäviltä, koska ne on ollu läsnä viimeset 3 vuotta mun elämässä enemmän ku kukaan muu, eli ne luultavasti tietää paremmin mitä mä haluun kun mä ite. Ja tottakai äiti on ihan liekeissä Adalmiinasta puhumattakaan. Ekaa kertaa mun elämässä mä huomasin, että ihmiset aina oo ihania ja mun tukena kaikissa päätöksissä. Ekaa kertaa mä tavallaan katoin mun elämää silleen yltäältä päin ja näin sen kokonaisuutena ja huomasin, että sukulaiset mun ympärillä on muodostanu mielipiteitä MUN ikiomasta elämästä. Ne on keskustellu mun tulevaisuudesta, niillä on odotuksia mun suhteen ja ne tavallaan on tehny niin suuret olettamukset kaikesta, että tää yhtäkkinen "mä muutan toiselle puolelle suomee"-tilanne saa ne ihan hämmennyksiin. "Eikö siitä Mirellasta nyt tulekaan sitä teologia niinku se sillon 14-vuotiaana puhu?" Nyt kun mä ekaa kertaa tuon julki sen, että mä en ehkä olekaan ollut ihan 100% tyytyväinen mun elämään ja kaikki ei ehkä olekaan niin uskomattoman hienoa ja mä en ehkä jaksakaan enää tehdä tota samaa työtä, kaikki on ihmeissään ja kysyy että olenko mä ihan varma. No vastaus on, että totta helvetissä mä olen ihan varma, en varmaan ihan syyttä heittäis tavaroita mäkeen ja pakkais reppua ja muuttais sinne missä pippuri kasvaa jos en olis ihan varma. Mulle on jostain kumman syystä kehittynyt omat pikku aivot joilla pystyn tekemään omat pikku päätökseni. Ja vaikka käviski niin, että kuokkisin 10 vuoden päästä perunamaata essu lehmänpaskassa ja kulmakarvat nyppimättöminä, eikö kuitenkin tärkeintä ole se, että olen tyytyväinen? Vaiko se, että sukulaiset sai mitä haluskin?

No mutta kaikenkaikkiaan nyt on kuitenkin 16. päivä joulukuuta ja vuosi on 2010. Muutto on 7. tammikuuta 2011. Työpäiviä vanhassa työpaikassa on jäljellä 5 kappaletta. Perhosia on vatsassa enemmän ku koskaan ja verenpaine lähentelee hälytystilaa, koska kyllä mua jännittää pirusti mitä tästä tulee tai eniten se, että mitä musta tulee? Jos mä nyt lähden toiselle puolelle suomea kun muu väestö pakkaa kamojaan ja muuttaa pääkaupunkiseudulle, niin mistähän mä köydän itteni 20 vuoden päästä? Varmaan Kazakstanista Boratin kaksoisolennon kainalosta... Toiset lähtee Lontooseen, meikäläinen lähtee Pyhäsalmeen. Kuulostaa niin kummalliselta, että olis ainesta ehdottomasti tosi-tv sarjaan Leidit landella-tyyliin. Mä olisin Paris Hilton ja Pasi olis Nicole Richie.